Uudesta työoaikastani löytyi toinen kurssilainen, Mara. Yhdessä aloimme pähkäilemään verkkokurssia ja päädyimme ottamaan aiheeksemme Vantaan kirjastowikin. Kurssi on siis suunnattu Vantaan kirjastolaisille, koska wikiin ei ulkopuoliset pääse. Raportoimme kuitenkin blogeissamme kurssimme sisällöstä, joten muutkin pääsevät jyvälle suunnitelmistamme.
Sitten pitäisikin vain päästä ajatuksesta tekoihin.
tiistai 12. tammikuuta 2010
maanantai 11. tammikuuta 2010
Elämää kurssin jälkeen?
Suurin osa siitä, mitä olen sosiaalisten median kanssa työssäni tehnyt, on tavalla tai toisella ollut riippuvainen siitä, kuinka paljon olen jaksanut omaa aikaani asiaan panostaa. Toki olen työajallanikin asioita tehnyt, mutta opettelu ja ideointi on ollut lähinnä kokonaan oman ajan työtä, ja aika iso osa myös varsinaisesta verkkotyöstä. Tähän asti olen rajoittanut sosiaalisen median käyttöni aika paljon kouluyhteistyön ja opetuksen piiriin. Se on ollut sikäli hyvä asia, että rajaaminen on tuonut edes jonkinlaista hallinnan tunnetta: ei ole pakko olla mukana kaikessa ja kaikkialla. Samaa rajaamista yritän tehdä jatkossakin, jotta mopo ei karkaisi käsistä.Vaihdettuni työpistettä pienestä isoon minulla on ehkä enemmän aikaa tehdä näitä asioita työajallani, mutta samalla olen huomannut, että uusi työ toi eteeni uuden ongelman: sisältöä ei voi tuottaa tuntematta sisältöä. Uuteen työhön ja uuteen paikkaan pitää päästä kunnolla sisälle ennen kuin voi ryhtyä viemään mitään verkkoon. Uskon tarvelähtöiseen ajatteluun sosiaalisen median hyödyntämisessä. Tarve tulee vasta kun olen sinut työni kanssa ja voin alkaa tekemään sitä omannäköisekseni. En halua tehdä mitään pelkän tekemisen vuoksi.
Sosiaalisten medioita varten ollaan rustaamassa strategioita ja ohjeita. Asiasta kommentoin jo aiemmassa postauksessani. Mielestäni näissä strategioiden yms. laatimisessa on hyvää se, että ne tekevät sosiaalisen median käytöstä ikään kuin virallista ja siten niiden käyttö tulee hyväksytyksi työmuodoksi. Siihen voi kyllä mennä aikaa, että niiden käytössä yleisesti aletaan nähdä olevan hyötyä.
23asiaa -kurssiaiheisia linkkejä löytyy helposti ja oma blogikin löytyy. 23asiaa- kurssi on tuottanut verkkoon materiaalia. Saa sitten nähdä, miten käy kun kurssi loppuu. Kuinka moni jää näiden medioiden käyttäjiksi ja mitä käyttäjät saavat aikaan? Kirjastot eivät ole vielä oikein keksineet, miten uusia välineitä hyödyntää. Tässä tarkoitan sitä, että asiakkaat todella löytäisivät ja käyttäisivät uusia palveluja. Ja ennen kaikkea kirjastot eivät ole - vielä - keksineet, mitä UUTTA välineillä voisi tehdä.Pelittää
Kirjastoniksi: näin teet vaikutuksen uudella työpaikallasi: ala suorittamaan pelitehtävää heti uudessa työpaikassasi.
Bubble Shooter, aina yhtä koukuttava Tetris, ja Colors In the sky ovat tyypillisiä pelejä, joita pelaan ja joihin jään koukkuun. Tykkään yksinkertaisista peleistä, joita pääsee heti pelaamaan ilman, että täytyy opetella mitään. Haluaisin kyllä osata pelata monimutkaisia, pitkiä pelejä, mutta en oikein ole päässyt koskaan niihin sisään. Voisko järjestää kokonaan erillisen pelikurssin, jossa joku ihan henkilökohtaisesti opastaisi pelimaailmaan? Omin voimin en ole osannut peleihin mennä. Joskus olen johonkin peliin hahmon luonut, mutta peli ei ole vienyt mukanaan, koska en yksinkertaisesti ole oppinut ymmärtämään, mitä minun oikein pelissä pitäisi tehdä.
Koukutun tosi helposti peleihin (siis jos tajuan mitä niissä pitää tehdä) ja koukututtuani johonkin pelaa sitä ihan järjettömyyksiin asti. Sen seurauksena ranteen rasitusvamma ärtyy ja pelaamisen vastapainoksi saan heräillä öisin liikuttelemaan puutuneita sormiani. Ihan kauheasti en siis hingu uusia koukuttumisen kohteita. Facebookin pelikokeilut jätän suosiolla nyt väliin, mutta kokeilin Google Image Labeler -peliä. Se on täysin toisen tyyppinen peli, mitä yleensä pelaan. Pelin ideahan on asiasanoittaa kuvia. Juju on siinä, että peli arpoo parin, joka myös asiasanoittaa samoja kuvia. Jos asiasanat stemmaa parin asiasanojen kanssa, saa pisteitä. Pelin perusteella voin sanoa, että tuskin luettelointitehtävät kovin äkkiä kutsuvat...
Labeler on tietty esimerkki siitä, kuinka oppiminen voi käydä pelin kautta. Sillä sitähän Labeler tekee: opettaa asiasanoitusta. Pelit ovat siis muutakin kuin pelkkää ajanvietettä. Toisaalta en pidä pelin viihde- ja ajanvietearvoakaan huonona. Päinvastoin. Pelit on mitä mainioin tapa tyhjentää pää tai tappaa aikaa.
Itse pelaan yleensä yksin, mutta varsinkin lapsia ja nuoria katsellessa kyllä huomaa, että pelaaminen on sosiaalista (ja välillä varsin äänekästä puuhaa). Pelaaminen jakaa monesti mielipiteet (varsinkin kirjastossa): saako pelata, mitä saa pelata ja kuinka paljon. Etenkin pelaamisen sosiaalinen puoli on huonosti otettu huomioon kirjastotiloja suunniteltaessa - ja suurimmassa osassa kirjastoja ei ole otettu huomioon lainkaan. Peliongelmat kirjastoissa ovatkin monesti lähinnä tilaongelmia. Toinen kysymys on tietenkin se, kuinka lasten pelaamista kirjastoissa pitäisi valvoa ja missä menevät rajat.
Kirjastot voisivat itsekin hyödyntää pelaamista omassa toiminnassaan (siis muutenkin kuin tarjoamalla pelejä pelattavaksi/lainattavaksi). Pelin varjolla voi opettaa monia asioita (huom. Labeler-peli) ja tarjota palveluja viihteellisemmässä muodossa. Miksi sitten käyttää peliä esim. opettaessa, kun opettaa voi muutenkin? Pelaamalla oppiminen voi olla monesta motivampaa ja oppiminen tapahtuu ilman, että oppija varsinaisesti kokee opiskelevansa (tämä on hyvä etenkin ei aina niin motivoituneiden koululaisten kohdalla). Innostavuuden lisäksi kysymys on myös imagosta, joka pelien avulla luodaan. Pelit, sosiaalisen median käyttäminen, verkkoaineisto jne. luovat tietynlaista imagoa kirjastolle. En kuitenkaan halua väittää, että ne olisivat mikään oikotie onneen. Niiden käyttöä kannattaa kokeilla, mutta eivät ne kuitenkaan sovi kaikkeen ja kaikkialle. Silti toivon, että bongaisin jostakin sopivia kirjastonkäytön/kirjallisuuden/tiedonhankinnan pelejä yms. oppimateriaaleja lisää. Ylipäätänsä toivoisin lisää tietoa peleistä kirjastolaisille. Ne ovat jo osa kirjastojen arkipäivää, mutta esim. pelien sisällöntuntemus taitaa olla korkeintaan mututuntumaa suurimmalla osalla kirjastolaisista.
Bubble Shooter, aina yhtä koukuttava Tetris, ja Colors In the sky ovat tyypillisiä pelejä, joita pelaan ja joihin jään koukkuun. Tykkään yksinkertaisista peleistä, joita pääsee heti pelaamaan ilman, että täytyy opetella mitään. Haluaisin kyllä osata pelata monimutkaisia, pitkiä pelejä, mutta en oikein ole päässyt koskaan niihin sisään. Voisko järjestää kokonaan erillisen pelikurssin, jossa joku ihan henkilökohtaisesti opastaisi pelimaailmaan? Omin voimin en ole osannut peleihin mennä. Joskus olen johonkin peliin hahmon luonut, mutta peli ei ole vienyt mukanaan, koska en yksinkertaisesti ole oppinut ymmärtämään, mitä minun oikein pelissä pitäisi tehdä.
Koukutun tosi helposti peleihin (siis jos tajuan mitä niissä pitää tehdä) ja koukututtuani johonkin pelaa sitä ihan järjettömyyksiin asti. Sen seurauksena ranteen rasitusvamma ärtyy ja pelaamisen vastapainoksi saan heräillä öisin liikuttelemaan puutuneita sormiani. Ihan kauheasti en siis hingu uusia koukuttumisen kohteita. Facebookin pelikokeilut jätän suosiolla nyt väliin, mutta kokeilin Google Image Labeler -peliä. Se on täysin toisen tyyppinen peli, mitä yleensä pelaan. Pelin ideahan on asiasanoittaa kuvia. Juju on siinä, että peli arpoo parin, joka myös asiasanoittaa samoja kuvia. Jos asiasanat stemmaa parin asiasanojen kanssa, saa pisteitä. Pelin perusteella voin sanoa, että tuskin luettelointitehtävät kovin äkkiä kutsuvat...
Labeler on tietty esimerkki siitä, kuinka oppiminen voi käydä pelin kautta. Sillä sitähän Labeler tekee: opettaa asiasanoitusta. Pelit ovat siis muutakin kuin pelkkää ajanvietettä. Toisaalta en pidä pelin viihde- ja ajanvietearvoakaan huonona. Päinvastoin. Pelit on mitä mainioin tapa tyhjentää pää tai tappaa aikaa.
Itse pelaan yleensä yksin, mutta varsinkin lapsia ja nuoria katsellessa kyllä huomaa, että pelaaminen on sosiaalista (ja välillä varsin äänekästä puuhaa). Pelaaminen jakaa monesti mielipiteet (varsinkin kirjastossa): saako pelata, mitä saa pelata ja kuinka paljon. Etenkin pelaamisen sosiaalinen puoli on huonosti otettu huomioon kirjastotiloja suunniteltaessa - ja suurimmassa osassa kirjastoja ei ole otettu huomioon lainkaan. Peliongelmat kirjastoissa ovatkin monesti lähinnä tilaongelmia. Toinen kysymys on tietenkin se, kuinka lasten pelaamista kirjastoissa pitäisi valvoa ja missä menevät rajat.
Kirjastot voisivat itsekin hyödyntää pelaamista omassa toiminnassaan (siis muutenkin kuin tarjoamalla pelejä pelattavaksi/lainattavaksi). Pelin varjolla voi opettaa monia asioita (huom. Labeler-peli) ja tarjota palveluja viihteellisemmässä muodossa. Miksi sitten käyttää peliä esim. opettaessa, kun opettaa voi muutenkin? Pelaamalla oppiminen voi olla monesta motivampaa ja oppiminen tapahtuu ilman, että oppija varsinaisesti kokee opiskelevansa (tämä on hyvä etenkin ei aina niin motivoituneiden koululaisten kohdalla). Innostavuuden lisäksi kysymys on myös imagosta, joka pelien avulla luodaan. Pelit, sosiaalisen median käyttäminen, verkkoaineisto jne. luovat tietynlaista imagoa kirjastolle. En kuitenkaan halua väittää, että ne olisivat mikään oikotie onneen. Niiden käyttöä kannattaa kokeilla, mutta eivät ne kuitenkaan sovi kaikkeen ja kaikkialle. Silti toivon, että bongaisin jostakin sopivia kirjastonkäytön/kirjallisuuden/tiedonhankinnan pelejä yms. oppimateriaaleja lisää. Ylipäätänsä toivoisin lisää tietoa peleistä kirjastolaisille. Ne ovat jo osa kirjastojen arkipäivää, mutta esim. pelien sisällöntuntemus taitaa olla korkeintaan mututuntumaa suurimmalla osalla kirjastolaisista.
torstai 7. tammikuuta 2010
Ja taas mennään
Lomat on lusittu ja työpaikkaa vaihdettu. Yritän taas palailla 23asiaa -kurssin pariin. Pitäisi kehittää jonkinlainen loppurutistus. Aloitin lukemalla toisten kurssilaisten blogeja ja jopa kommentoimalla niitä. En ole mitään kirjaa pitänyt kommenteistani eli en tiiä, olenko kommentoinut tarpeeksi. Pitää varmaan vielä parantaa tuota kommentointipuolta.
Vuoden 2010 tehtävät aloitin kurssiwikitehtävällä.Onnistuin ilahduttamaan uutta työkaveriani mitä värikkäimmillä manauksilla ja itsesäälissä kieriskelyllä. Lopulta onnistuin suurella tuskalla ja vaivalla pusertamaan ilmoille oman profiilisivun kurssiwikiin. Hämmästellä täytyy, miten sainkin moiseen tuhrattua niin tolkuttomasti aikaa. Minulla on selvästikin joku wikisyndrooma: oireena järjen sumentuminen wikien edessä ja yleinen sössiminen yksinkertaisimmissakin asioissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)